Koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan. Olen monta kertaa sanonut, että minähän en kyllä ota koskaan uroskoiraa. Vannomatta paras... Tänään Fisun pennut täyttivät 7 viikkoa ja kävin hakemassa Fisun sekä oman pentuni kotiin. Hukkaan meni suunnitelmat siitä, kuinka meille muuttaisi pieni ja sievä Fisun tytär, ja niin siinä vaan kävi että synnyinkotiinsa muutti kalanpoika Hukka.
Autossa Hukka matkusti takapenkillä häkissä, ja sitä se ei kyllä arvostanut. Se huusi aikalailla täyttä kurkkua koko matkan kasvattajien luota äitini pihaan, jonne kävin tiputtamassa Fisun ja Stepin hoitoon pariksi päiväksi. Loppumatkan se vikisi enää satunnaisesti. Parkkipaikalla laitoin pennulle hihnan kaulaan ja lähdettiin käppäilemään kotia kohti. Hihna häiritsi aika tavalla, joten kannoin pentua osan matkasta ja käytiin lähimetsän kautta pissalla. Metsässä päästin pennun irti ja Hukka teki hienosti pisut ja siitä jatkettiin taas sylikyydillä kotiin. Rappukäytävässä laskin sen maahan ja annoin sen tutkia paikkoja vapaana. Lähti heti liikenteeseen ja juoksenteli rappukäytävässä reippaana. Häntä sentään vähän laski, ja liikkui enemmänkin varovaisen uteliaan näköisenä kuin sellaisella ilmeellä mitä tutuissa paikoissa. Hissiin asteli omin jaloin ja samaten ulos sieltä. Kotiovestakin marssi sisään ja ilmeisesti hajumaailma oli tuttu, koska sisällä liikkui heti todella reippaasti ja juoksi häntä pystyssä pitkin asuntoa. Ruokaa ahmi hirveällä raivolla (ei varsinaisesti yllätä :D), leikki hieman Fisun pehmolelu-hailla ja sitten kävi nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti